why am I always complaining here

:D

porkkanakakku on HYVÄÄ.

At uni, working my ass off !

mulla on ihana ystävä. <3

i get high on a buzz

I lay on my bed, my comfy wide bed, I stare out and I see spring...

Monet lähtivät kotiin pääsiäiseksi. Kaveri lähettää terveisiä isältään Helsingistä. Minä rullaan kaulahuiviani tiukemmalle kuristusotteeseen kaulani ympärille, kuristajaboaa, joka kiristää siit kohtaa kurkkua sen verran, ettei nielaiseminen satu.

Luen, lähinnä. Haaveilen tulevasta viikosta, ja ajasta isäni luona ensi kuussa, kun vien J:n sinne. Hyvitystä, ja hauskanpitoa. Sen täytyy onnistua. Ja sitten... mitä?

Juhlia, laavua, ihmisiä, puheensorinaa, juttelemista, peruselämää, tänään pitää lähettää kutsu: älä unohda. Kouluhommien lukeminen ei luonnistu. Viisi minuuttia tätä ja viisi minuuttia Oksasta ja Lovecraftia. Pasilaa, ellei netti lagaisi. Kesätöiden miettimistä. KESÄN miettimistä. Verho on auringon edessä, olen vampyyri.

Jos menenkin ja tapaan ihmisiä, ei mulla oo niille mitään sanottavaa. En jaksaisi sanoa yhtikäs mitään. Mitä mä keksisin, mikä ei ole jo sanottu aikaisemmin. Ja ainaiset ihmissuhdekuviot, ja ainainen kreisibailaaminen, että jaksais taas sitä mielettömyyttä. Olipas ilta, huhhuh. Mitenkäs toi politiikka, tai vaikka filosofiset pohdinnat. Ehkä multa on vaan loppunut sanottava. Siinä tapauksessa ei kai mun auta muuta kuin pysyä poissa tai olla hiljaa. Mä en jaksa sanoa mitään, ellen tiedä, että se on sen arvosta, että päästän sen ulos itestäni.

la vida es un carnaval? not today mate, not by far

Voisin blogata.

Tänään heräsin liian myöhään ja tunsin mielialassani muutoksen – eiliseen ja viimeaikoihin. Ei se ollut oikeastaan enää itsesääliä ja kauhua (eiliseltä), vaan pelkkää myötähäpeää itseni puolesta ja kai jonkinlaista nautinnollista pienoista melankolista alavirettä tunsin sisälläni myös. Muistot eilisen epäonnistuneesta frapesta täyttivät mieleni sopukat ja saivat minut yrittämään uudelleen itseni tukehduttamista tyynyllä. En halua nähdä ihmisiä, en halua, t. minä 5 v. Silti joudun kohtaamaan tämän päivän, sillä minulla on lukuisia luentoja, tajusin hyvin nopeasti kuitenkin. Jopa kokonaiset 3 luentoa. 

Kai omalle kohdalle sattunut fb rape sai myös ajattelemaan mahdollisuuksia ja mahdollisia todellisuuksia (vai olemassa olevia?) . Mitäpä jos…? Niin mitäpä jos OLISI raskaana. Onhan tässä tavallaan jo sen verran ikää, että sitä voisi ihan saadakin lapsen eikä kukaan ainakaan katsoisi kieroon syystä että olen teiniäiti. Itseäni ajatus äitiydestä nostattaa mieleen ehkä enemmänkin stigman, joten kauhunsekaisin tunnelmin koin tuntemuksia siinä sitten, kun ihmiset (ja muutama ihan tosissaan), tykkäilivät statuksestani. Miellän itseni nuoreksi aikuiseksi, mutta minne ne (teini)vuodet jäivät? Mitä olivat nuo välivuodet jossain teini-ikäisyyden ja aikuisuuden välimaastossa? Tällaisista aatoksista mieleeni tulee lähinnä keskustelu isoäitini kanssa pari viikkoa sitten. Hän viisaudessaan kertoi, ettei elämä tunnu yhtään erilaiselta 60-vuotiaana kuin miltä se tuntui 19-vuotiaanakaan.  

Pääni lyö tyhjää yhdessä päiväni kanssa – toteamus jossain vaiheessa. En ole inspiroitunut enkä kertaakaan haljennut riemusta. Hymyilin tosissani vain hoitajalle, joka vitsaili vastaanotolla useaan otteeseen ja joka kertoi, että verenpaineeni on hyvä ja esteitä e-pillerien käytölle ei ole eikä niihin muutenkaan liity erityisiä rajoituksia, sillä BMI (eli body mass indeksini, eli painoindeksini, eli …) ei ylitä 30. No bhiu. 

Tänään en ole kaivannut ihmisten seuraa. Halusin kotiin, jotta voisin katsoa Winter’s bonen loppuun ja opiskella. En osaa muuten päättää, osallistunko muiden opiskelijoiden kanssa opiskelemani aineen vuosittaisille kansallisille juhlille. Tällä hetkellä kaipaan enimmäkseen yksinoloa ja inspiroitumista ja omia projekteja ja aikaa yksin … vaikka meditoida. Olen ollut liian sosiaalinen vaikka ei toisaalta totaalieristäytyminenkään mikään ratkaisu ole. Täytyy vähän kehitellä tätä ja ottaa less radical approach. J lähti Skotlantiin melkein viikoksi, ja oloni on … Huojentunut? Saan vihdoin aikaa itselleni. Ikään kuin sitä täytyisi pantata etukäteen viikkojen, kuukausien, vuosienkin varalle… Pahan päivän varalle, sillä ei sitä koskaan tiedä, milloin sitä sisäistä purkitettua rauhaa tarvitsee. 

Silmääni viikon kiusannut elohiiri häiritsee. Silmäluomeni väpättää. Todella kiusallinen vaiva, ja luultavasti aiheutuu kahvinjuonnin uudelleen aloittamisen sekä stressin yhteisestä deadly combinationista.

Mitä toivon saavani aikaan tällä blogilla? Viimeksi kun tein jotain vastaavaa (eli kirjoittelin nettiin mitä lie tahansa) olin 18-vuotias ja, noh… Läpikävin tietynlaisia asioita, ja nämä saattoivat tietysti vaikuttaa tekstieni sisältöön… Ja sitä ennen olin osa suurta kulttuurista prospering virtuaalikennel-pitäjien nettiyhteisöä, joka koostui lähinnä kaltaisistani 10-15-vuotiaista tytöistä, jotka syystä tai toisesta kokivat itselleen ominaiseksi tavaksi ilmaista itseään nettisivujen rakentamisen kautta ja joita kaikkia yhdisti ainakin yksi asia: kiintymys koiraeläimiä kohtaan. Tällöin motivaationi oli lähinnä luoda nettisivuja, ja siksi en onnistunutkaan kovin hyvin itse sivustojen ylläpitovaiheessa. Nyt voisin pitää suurimpana saavutuksenani tällä blogilla sitä, jos saisin pidettyä sen edes elossa. Siksi en lähde rajaamaan sen kattavia aihealueita sen kummemmin, vaan kirjoitan täällä ihan kaikesta. Noh esimerkiksi vaikka kirjoista (aion ryhtyä taas lukemaan, ja voisin kirjoittaa vaikka niistä sitten), päivieni kulusta ja elämäni superjännittävien käänteiden paljastamisesta (anonyymisti), ideoista ja ajatuksista joita toivottavasti spontaanisti alkaa syntyä tästä pikkuhiljaa enemmänkin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, tämä blogi on myös yritykseni elvyttää aivotoimintaani, joka on kokenut musertavaa laskua viimeaikoina.

Frank Turner loppuun:

Kuittaan.